Multa alkaa olemaan neuvot loppu pikkukaverin kanssa.

Ei kelpaa ruoka, eikä tule nahanluontia ja persekin on painunut kuopalle.

Lisäksi kun pitelen sitä käsissäni, sen ote lipsuu ja se kävelee jotenkin tönkön jäykästi.

Äiti puhuu jo toisesta. Uudesta.

Vaikka on suhteellisen tyhmää itkeä hämähäkin perään, niin itken silti. En halua toista. En vielä. En ennen kuin näen, että tuolla on oikeasti loppu edessä. Elän haavekuopassani, JOS se sittenkin...

Se viihtyy tuolla talouspaperimaailmassaan, jossakin talouspaperiluolassaan. Se ei liiku juurikaan, vaan pysyttelee lähinnä siellä.

Toi helkkarin hämähäkki saa mut vainoharhaiseksi.

Nyt sillä on takapuoli mennyt littaan. Tietääkseni en ole sitä aiheuttanut. Jos olen sitä käsitellyt, niin käsitellyt hyyvin hellästi, hitaasti ja kärsivällisesti.

Mulla on jotain muistikuvia, että olisin jostain foorumilta lukassut, että olisi pahakin juttu tuo littana.

Toivon, että muistan väärin. Miten sitten siis toivonkaan, että muistan väärin.

Jos se vaan kielisi siitä tulevasta moltista. Miten mä toivonkaan, että se olisi vaan se, eikä mikään muu.

Muistan miten hämpyttömänä ihmisenä ajattelin, että en sitten huolehdi turhista.

Mä olen jo tehnyt hirveän numeron sen syömättömyydestä. Voi jessus.

Mutta tällästä tää on varmaan kaikilla aloittelijoilla.

Mutta mä nyt vaan toivon, että se ei olis mitään vakavaa.

Toivon, toivon.

Jännä juttu.

Huomasin juuri, että olen jo kaksi kertaa käsitellyt onnistuneesti (en ole litsannut, kadottanut tai mitään muutakaan ikävää) tuota kahdeksanjalkaista.
Mutta muistan kyllä kun se juuri tultuaan kiipesi kädelleni ja olin huitaista sen tiehensä siitä. Se olisi ollut enemmänkin reaktio, kuin tietoinen teko. Onneksi sain sentään pidettyä itsekontrollini ja sorkittua kaverin enemmän tai vähemmän hellästi takaisin purkkiinsa.

Eilen otin sen ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti käteeni. Tunsin rakastuneeni mokomaan pieneen kirppuun koko sydämestäni. Miten se voi olla niin pieni ja olematon? En tuntenut sitä käsilläni ollenkaan! Niin kevyt se on.

Tänään sitten en voinut olla ottamatta, vaikka tiedän, että turha käsittely stressaa hämähäkkiä. Mutta halusin kokeilla, että kuvittelinko eilisen ja että oliko se tosissaan niin pieni ja olematon.

Ja se oli.

Tämäkin asia todistaa sen, että kaikki tapahtuu aikanaan. Ei liian aikaisin, ei liian myöhään. Vaan juuri sillä hetkellä, kun sen on tapahduttava. Sillä hetkellä, kun kaikki on valmista sitä varten. Juuri silloin.

Nyt pitää välttää sen käsittelyä tässä parin päivän ajan. Ruokaa tosin voisin vielä tänään koittaa tarjota. JOS sattuisi otusta kiinnostamaan.

Havaitsin jonkin läntin pohjikkeena olleessa talouspaperin palasessa. Päätin vaihtaa homeenpelkoni vuoksi pohjakkeen kokonaan.

Piti sitten toista kiusata vielä kameralla. Tulin siis valokuvailleeksi pikkuista ennen kuin päästin purkkikansalaisen takaisin purkkiinsa.

Ehkä parhain ja selkein kuva tähän mennessä.

Kun vaan saisi pian sen uuden kameran, niin kaikki olisi loistavasti.

Jotain outoa tuolla pikkukaverilla on kyllä tekeillä. Kököttää enimmäkseen paikallaan tuolla. Mutta tänään ei edes kipristele ja "hiero" jalkojaan.

Varsin kummallista. Jos se nyt kuitenkin suunnittelee sitä molttia, niin en uskalla mennä häiritsemään sitä.

Inhoan vain tämmöistä tarkkailua. Varsinkin kun tekisi mieli istua pilttipurkin vieressä kuin tatti sateessa. Vahdata mokomaa pientä kirppua koko ajan.

Mutta aion nyt kuitenkin yrittää antaa sen olla itsekseen ja rauhassa.