Jännä juttu.

Huomasin juuri, että olen jo kaksi kertaa käsitellyt onnistuneesti (en ole litsannut, kadottanut tai mitään muutakaan ikävää) tuota kahdeksanjalkaista.
Mutta muistan kyllä kun se juuri tultuaan kiipesi kädelleni ja olin huitaista sen tiehensä siitä. Se olisi ollut enemmänkin reaktio, kuin tietoinen teko. Onneksi sain sentään pidettyä itsekontrollini ja sorkittua kaverin enemmän tai vähemmän hellästi takaisin purkkiinsa.

Eilen otin sen ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti käteeni. Tunsin rakastuneeni mokomaan pieneen kirppuun koko sydämestäni. Miten se voi olla niin pieni ja olematon? En tuntenut sitä käsilläni ollenkaan! Niin kevyt se on.

Tänään sitten en voinut olla ottamatta, vaikka tiedän, että turha käsittely stressaa hämähäkkiä. Mutta halusin kokeilla, että kuvittelinko eilisen ja että oliko se tosissaan niin pieni ja olematon.

Ja se oli.

Tämäkin asia todistaa sen, että kaikki tapahtuu aikanaan. Ei liian aikaisin, ei liian myöhään. Vaan juuri sillä hetkellä, kun sen on tapahduttava. Sillä hetkellä, kun kaikki on valmista sitä varten. Juuri silloin.

Nyt pitää välttää sen käsittelyä tässä parin päivän ajan. Ruokaa tosin voisin vielä tänään koittaa tarjota. JOS sattuisi otusta kiinnostamaan.